Selviytymiskurssi sateessa


13 Mar
13Mar


Matkailumainoksissa ei juurikaan näe sateisina päivinä otettuja kuvia lumettomista metsistä. Pimeä ja märkä metsä ei ilmeisesti houkuttele ketään. Se on kuitenkin täydellinen ympäristö selviytymiskurssille.

Selviytymiskurssilla osanottajat joutuvat tilanteeseen, joka muistuttaa suurinta osaa ihmiskunnan historiasta. Joka päivä on varmistettava, että ollaan hengissä vielä huomenna. On rakennettava jonkinlainen suoja säätä vastaan, kerättävä polttopuita lämmikkeeksi, etsittävä kasveja syötäväksi ja vettä juotavaksi. 

Ilkka, espoolainen pelisuunnittelija, oli 30-vuotispäivien lähestyessä erehtynyt valittelemaan elämän helpoutta tyttöystävänsä kuullen. “Nyt loppuu turhan valittaminen”, ajatteli tyttöystävä ja osti ylkälle lahjaksi mahdollisimman ankean luontokokemuksen eräoppaan matkassa.

Tammikuisena lauantaiaamuna eteläsuomalaisella metsäaukiolla olosuhteet ovat täydelliset: harmaa hämärä oli koittanut noin tuntia aikaisemmin, lämpötila muutaman asteen plussan puolella ja taivaalta putoili harvakseen kylmää tihkua. 

Pakkaamme vähät varusteet jätesäkkiin ja lähdemme paarustamaan. Parin tunnin patikan jälkeen löydämme kahden kukkulan väliin jäävästä, hämyisästä kuusikosta hienot olosuhteet leirille. Vaikka alue on metsäoppilaitoksen opetusmetsää, jonka yli ja ohi hakkuut ovat kulkeneet moneen kertaan viimeisen sadan vuoden aikana, on laaksoon jäänyt satukirjamainen sammalmetsä.


pieni notkelma jossa vanhoja kuusia ja paksu sammalmatto.


Ensimmäinen haaste on löytää majalle paikka. Maaston on hyvä olla sen verran tasainen, että siinä voi nukkua. Sen on oltava myös sen verran avoin, että paikalle voi sytyttää nuotion sytyttämättä metsäpaloa. Lisäksi nuotion takana on hyvä olla pystysuora pinta, esimerkiksi siirtolohkareen kylki, joka heijastaa nuotion lämmön takaisin nukkujiin. Lisäksi paikalla on oltava maapuita polttopuiksi. Eikä lähimpään vesilähteeseen voi olla liian pitkä matka.  

Koijan voi rakentaa oksista ja risuista ja tiivistää esimerkiksi sammaleella. Me käytimme tällä kertaa varta vasten mukana kannettua pressua. Kun sopiva paikka oli löytynyt, ei kahden maattavan suojan rakentamisessa kauan aikaa tuhraantunut.

Seuraava haaste on polttopuiden kerääminen. Koska yön kalseutta vastaan meillä oli vain armeijan vanhat ylijäämäviltit, oli meidän saatava aikaiseksi nuotio. Sahasimme maasta makaavista rungoista pölkkyjä. Valitsimme runkoja, joita oksat olivat pitäneet irti maasta. Vaikka sateet olivat jatkuneet koko alkutalven, olivat useimmat rungot verrattain kuivia.  Sahaaminen pienellä retkisahalla on raskasta ja siksi vuorottelimme sahanvarressa. Urakka jatkui pitkälle alkuiltaan ja pimeä ehti laskeutua paljon ennen kuin pino oli riittävän kokoinen. 


Havuteetä ja hiljaisia tunteja

Sitten tarvitsemme lämmintä juotavaa. Rakensimme riuista kolmijalan nuotion yläpuolelle ja nostimme rautalangasta roikkuvan vanhan kurkkupurkin kattilaksi. Juotavaksi sai kelvata läheisen pienen järven humuspitoinen vesi. Ilkka riipii veteen männynhavuja parantamaan makua. Havut antavat maun lisäksi juomaan muun muassa vitamiineja. Teetä hörppimällä kipinävahti pysyy lämpimänä ja yön yksinäiset tunnit kuluvat nopeammin.

Tammikuisessa metsässä on verrattain vähän syötävää. Mustikan silmut maistuvat kyllä hyviltä, mutta niillä on vaikea saada vatsaa täyteen. Mutta oloa voi helpottaa, kun muistuttaa itselleen, että nälkä on pitkään ennen kaikkea henkinen ongelma. Energiatasojen laskeminen vaikuttaa mielialaan ja joillekin saattaa ensimmäisten päivien aikana tulla pahoinvointia, mutta ihminen pärjää kolmekin viikkoa ilman ravintoa. Mutta vain kolme päivää ilman vettä.

Illalla, nukkuma-ajan lähestyessä Ilkka ilmoittaa halukkuutensa ottaa ensimmäisen kipinävuoron kymmenestä yhteen. Yritän nukkua, mutta hieman kalteva alusta tekee unen saannista vaikeata. Yhdeltä nousen ja otan tulen vahtimisen vastuulleni. Tulta tuijotellessa ja havuteetä hörppiessä neljä tuntia menee yllättävän nopeasti ja rattoisasti. Viiden maissa vaihdamme jälleen vahtivuoroa ja yritän torkahtaa vielä pariksi tunniksi. 

Seuraavana aamuna puramme leirin. Vaikka meillä ei ole mitään kiirettä, emme malta olla aloittamatta heti kun pimeys on muuttunut syväksi hämäräksi. Molemmilla taitaa olla kiire. Päätämme jättää aamupäivälle suunnitellun villiruokamaistelun tällä kertaa väliin.

Kun koija on purettu, maisemoimme leirin. Peittelemme jäljet niin, ettei paikalle sattumoisin osunut kulkija välttämättä huomaa, että paikalla on yövytty. Paluumatkalla kierrämme autolle hieman pidempää reittiä. Edellisenä päivänä tuntunut näläntunne on haihtunut, mutta ravinnon puutteen tuntee jäsenissä: viimeisen kilometrin lompsiminen maantiellä on yllättävän raskasta ja hengästyttävää. 


Kommentit
* Sähköpostia ei julkaista verkkosivustolla.