Näön puute ei ole este mennä metsään


21 Jun
21Jun


Taruksen retkeilyalueella sijaitsevan Kelkutteen entisen tukkikämpän pihaan kokoontui kesäkuisena perjantaina ryhmä retki-intoisia nuoria. Osallistujien ikähaitari vaihteli 12 ja 25 vuoden välillä. Kaikki halusivat oppia retkeilyn perustaitoja: luonnossa kulkemista, teltan pystytystä ja trangian käyttöä.

Anemone Aaltonen koosti viikonlopusta lyhyen videon:


Ryhmän kaikilla jäsenillä (muutamaa tukihenkilöä lukuunottamatta) oli jonkinasteinen näkövamma. Ryhmä oli valikoitunut Näkövammaisten liiton nuorisotoiminnan kautta. Retkeilytaidot vaihtelivat: suurin osa ei ollut vaeltanut aikaisemmin, mutta oli mukana myös muutama partiolainenkin, joille sekä trangialla kokkaaminen että teltan pystytys oli tuttua puuhaa.  



Kun seurasin nuorten puuhia, tuntui aluksi, että haaste oli ylivoimanen. Omista varusteista huolenpitäminen on joskus vaikeaa myös näkeville. Pakkauspusseja, puukkoja, tulitikkuja tai telttakiiloja tahtoo jäädä puskien juurille ja unohtua taukopaikoille vaikka kuinka yrittäisi keskittyä. Niin myös näkövammaisilla nuorilla. Ensimmäisenä iltana kanniskelin pihalle unohtuneita nyssyköitä oikeille omistajilleen. Pian kuitenkin opin luottamaan nuoriin - asiat kestivät ehkä kauemmin kuin näkevän ryhmän kanssa, mutta lauantainaamuna kaikki purkivat telttansa ja pakkasivat rinkkansa suunnitelmien mukaan.

Polulla etsittiin jokaiselle parasta tapaa edetä. Siinä missä yksi vaelsi vain tuurin ja tuntoaistin varassa, tunnusteli toinen tietä valkoisella kepillä ja kolmas haki ohjausta edellä menevän rinkasta tai näkevän tukihenkilön kyynertaipeesta. Vauhti oli paikoitellen vain murto-osa näkökykyisten nuorten vauhdista, mutta urheasti kaikki pakersivat kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Hankalimmiksi esteiksi osoittautuivat kuopat polun keskellä sekä terävät kivet, jotka vaanivat vaeltajien varpaita. Vaikka porukassa oli muutama näkevä tukihenkilö mukana, ei kaikista yllätyksistä ollut mahdollista varoittaa. Vaikka olen suorittanut erityisryhmien opastamisesta oman kokonaisuuden osana eräopasopintojani, opin vaelluksen aikana katsomaan polkuja uusin silmin: aikaisemmin en ollut pannut Evon polkujen kivikkoisuutta juurikaan merkille. Nyt näin jokaisen murikan. Ja niitä oli paljon.

Lauantain vaellus sujui varmasti, mutta hitaasti. Joukosta erottui jo aamupäivän aikana nopeampi rämäpäiden joukko, joka paineli muiden edellä. Heidän perässään tuli varovaisemmin etenevä enemmistö. Näkökykyinen ja tervejalkainen reissaaja kävelee rinkka selässä yleensä noin 3-4 kilometriä tunnissa, polusta ja rinkan painosta riippuen. Lauantai-iltaa kohden, kun kaikki alkoivat olla väsyneitä, etenivät varovaisimmat vaeltajat enää noin 500 metriä tunnissa. Hidasta taivallusta eivät helpottaneet yhtään miljoonat hyttyset, jotka olivat päättäneet saada osansa näistä vaeltajista.

15 hengen ryhmään mahtui 15 persoonaa, joilla jokaisella oli oma tapansa reagoida hankaliin tilanteisiin. Näkövamman aste ei näyttänyt olevan ratkaiseva tekijä vauhdin valinnassa tai siinä, selvisikö nuori kivikoista ilman naarmuja tai traumoja. Yksi selittävä tekijä taustalla lienee - perittyjen ominaisuuksien lisäksi - kasvatus. Uskon, että vauhdin polulla määräsi suurelta osin se, millaista rohkaisua ja tukea nuori on vanhemmiltaan saanut. Tai miten hänen uteliaisuuttaan ja uusiin tilanteisiin tarttumistaan oli kotona ruokittu. 

Nuorten näkövammaisten seuraaminen sai minut pohtimaan vanhemmuuden kamaluutta: niin mielellään kuin omaa lastaan auttaisikin pahimpien karikoiden yli, tuottaa curling-vanhemmuus vain arkoja vaeltajia. 



Kommentit
* Sähköpostia ei julkaista verkkosivustolla.